Uskoontulo työkaverin avustuksella

Tulin uskoon helmikuussa 2006 työkaverini avustuksella. Sitä ennen en varsinaisesti kieltänyt uskovani Jumalaan, mutta en myöskään voinut sanoa olevani uskovainen. Tiesin, jonkun tai jonkin ohjailevan elämääni ja sydämessäni uskoin, että tuolla ylhäällä on jotain. Uskoontuloni ei ollut varmasti sattuma. Luulen, että Jumala oli tarkoittanut sen tapahtuvaksi juuri niin kuin se tapahtui.

Ennen uskoontuloani elämässäni oli todella vaikeaa. Olin yksin kahden lapseni kanssa. Sain tapella jokaisesta vastaantulevasta asiasta, jotta selvisin tavallisesta arjesta. Rahani olivat loppu koko ajan, enkä voinut tehdä sitä työtä, mitä olisin halunnut, koska lasten kanssa se ei onnistunut. Lapseni sairasti pitkäaikaista sairautta, josta aiheutui hänelle kipuja ja minulle lisää huolta ja murhetta hänen puolestaan kaikkine laboratoriokokeineen ja lääkärikäynteineen. Lisäksi olin saanut tavata uuden miesystävän (nykyisen mieheni) mutta hänenkään kanssaan mikään ei tuntunut onnistuvan. Meillä oli kyllä rakkautta toisiamme kohtaan, mutta se ei meinannut riittää niissä vastoinkäymisissä, joiden keskellä jatkuvasti painimme. Kaiken kaikkiaan elämäni oli todella vaikeaa: mistään ei tuntunut tulevan apua, pelkkää taistelua ja itkua jatkuvasti.

Sitten kaikki muuttui. Tapasin nykyisessä työpaikassani erään työkaverin, jonka kanssa aloimme kilpaa verrata toistemme ongelmia omiimme. Hän kertoi omista vaikeuksistaan elämässään, ja minä kerroin omistani. Siinä hän sitten totesi: ”Kyllä sinä voitit tämän kisan. Sinun elämäsi tuntuu olevan nyt tosi vaikeaa. Ei auta kuin rukoilla, jospa se auttaisi!” En ollut uskossa, ja vaikka annoin työkaverilleni luvan rukoilla, en uskonut, että se mitään auttaisi.

Yhtäkkiä tilanteeni kuitenkin alkoi selkiytyä, ja vaikeat asiat tuntuivat alkavan järjestyä kuin itsestään. En ollut uskoa silmiäni ja korviani, kun elämäni alkoikin yhtäkkiä sujua. Niinpä ajattelin käydä kertomassa työkaverilleni hänen rukoustensa auttaneen. Kun kerroin tämän kaiken hänelle, hän oli todella iloinen, koska minun kauttani myös hän oli saanut rukousvastauksen: Hän oli pitkään rukoillut Jumalalta, että saisi uskovaisia ympärilleen töissä tai saisi puhua jollekin uskosta ja yrittää saada ihmisiä kääntymään Jumalan puoleen ongelmissaan. Ja siinä minä olin hänelle kertomassa Jumalan aikaansaannoksista. Tämän jälkeen työkaverini antoi minulle "Isän rakkauskirjeen", josta alkoi minun uskontaipaleeni.

Muistan kun katselin nettikoneelta tuon kirjeen verkossa julkaistua versiota: taustalla soi ihana musiikki, taustakuvat vaihtuivat, ja rakkauskirje oli pilkottu erillisiin lauseisiin. Itkin vuolaasti lähes koko ajan kirjettä lukiessani, ja kun kirjeen lopussa sanottiin ”Minä olen Taivaallinen Isäsi, haluatko tulla lapsekseni”, minä vastasin: ”Haluan! Haluan niin valtavasti olla Taivaan Isän oma lapsi.”

Kun tulin uskoon, koin fyysistä puristusta rinnassani, en kipua, vain täyteyden tunnetta. Aivan kuin jokin olisi yrittänyt tunkea sydämessäni olevaan aukkoon ja se aukko olisi tuntunut jotenkin hyvin ahtaalta. Olin kaivannut elämääni isää. Tunsin olevani isätön, kuin orpo, koska maallinen isäni puuttui elinpiiristäni ja koska hän ei kyennyt ottamaan isän roolia niin kuin se olisi pitänyt ottaa. Kun sitten sain työkaverilta ”Isän rakkauskirjeen” ja aloin lukea sitä, tajusin kyyneleiden valuessa poskiani pitkin, että tässä oli se Isä, jota olin aina kaivannut. Isä, Jumala, Herra, Jeesus – hän oli sitä kaikkea, mitä maallinen isäni ei ollut minulle koskaan ollut.

Työkaverini mukana tulin lasteni kanssa KohtaamisPaikkaan Jippii-lastenjuhlaan, ja myöhemmin tulimme koko perheen voimin myös KohtaamisPaikka-iltoihin. Löysin siis seurakuntayhteyden, jonka myötä tutustuin uskoviin, rohkaiseviin ihmisiin ja uskoni sai alkaa rakentua.

Myös nykyinen mieheni, silloinen seurustelukumppanini tuli uskoon, ja sekin oli jonkinlainen monien kipujen läpikäyminen ja pyristeleminen entisestä minästä uuteen uskovaisen olomuotoon. Hänestäkin tuli täysin eri ihminen, mutta se kesti kauan. En ollut varautunut kaikkeen siihen tuskaan ja kaikkiin niihin vaikeuksiin, joita uskoontuloni merkitsi: muutamat ihmiset katosivat ystäväpiiristäni ja nykyäänkin saan kuulla uskostani vitsailua ja irvailua jopa lähimmiltä sukulaisiltani. Se sattuu, mutta jokin minussa ei anna sen satuttaa enää niin sisältä kuin ennen olisi sattunut; jotenkin minussa oleva hyvä torjuu sen pahan, joka yrittää tunkea sisimpääni.

- Nina Mäenaho

Seuraava KohtaamisPaikka

su tammi 06, 2019 @17:00
Iltamessu Kaupunginkirkossa
su tammi 13, 2019 @11:00
BrunssiKirkko
su tammi 20, 2019 @17:00
Iltamessu Palokan kirkossa
su helmi 03, 2019 @17:00
Iltamessu Kaupunginkirkossa
su helmi 10, 2019 @11:00
BrunssiKirkko

KohtaamisPaikka FaceBookissa

Kävijöiden kertomaa

Minulla on ollut astma jo vuosia ja sitä hoidetaan lääkkeellä, jota otan aamuin illoin sisään hengittämällä. Lääke on tehonnut tosi hyvin, eikä astma ole juuri elämääni haitannut, kunhan olen muistanut ottaa lääkkeeni. Syyskuussa 2011 sydämessäni todettiin flimmeri eli eteisvärinä ja sen hoitamiseksi tehtiin sairaalassa sydämen rytmin palautus sähköisesti. Lue lisää...